Pimeys. Metsä. Yksin liikkuminen. Mitä tunteita ne yhdessä herättävät? Levottomuutta, pelkoa, kenties rauhaa?

Pimeään metsään kytkeytyy jotakin mystistä. Siellä aistit terävöityvät. Kaatuneiden puiden juurakot muodostavat tummia hahmoja, yön eläjien silmät kiiluvat kuun loisteessa. Jokainen rasahdus virittää mielen yhä valppaammaksi ja mielikuvitus saattaa ottaa vallan. Metsän pimeys herättää ennen kaikkea kunnioitusta. Silloin ihmisen pienuus konkretisoituu.

Olen eksynyt pimeässä metsässä. Oli täysikuu, yösuunnistus ja olin yksin. Kuu ja otsalampun punavalo valaisivat mutkittelevaa reittiäni. Kuulin, kun kanalintu lehahti lentoon aivan vierestä. Kirosin ja heitin kuperkeikan säikähdyksestä. Tunsin, kuinka oksat raapivat sääret mustelmille hakkuuaukealla rämpiessäni. Tuli jano, väsymys, ärtymys ja lopulta pelko. Kulku vaihtui päämäärättömäksi koikkelehtimiseksi ja kompuroinniksi. Elokuinen kuu mollotti. Yhtäkkiä en osannutkaan seurata ojitusta, nostaa jalkaa tahdikkaasti ja yhdistää karttaa ja maastoa. Suuntavaiston lisäksi hävisi otsalamppu.

Pysähdy, istahda ja mieti. Sanotaan, että eksynyt alkaa kulkea ympyrää huomaamattaan. Niin minäkin, enkä pysähtynyt saatikka miettinyt. Kun pelko ja väsymys valtaavat mielen, järki vaikenee. Jälkeenpäin ihmettelee, miten näin pääsi käymään selkeästä kartasta ja maa(ja kuu)merkeistä huolimatta.

Loppujen lopuksi löysin takaisin lähtöpisteeseen. Pelko vaihtui puhtaaksi ärtymykseksi karvaasta epäonnistumisesta – eksymisen lisäksi tuli yhden rastin pummi. Myöhemmin ärtymys vaihtui yhdeksi uudeksi luontokokemukseksi, tarinaksi ja haluksi löytää se viimeinenkin rasti seuraavalla yrittämällä. Mutta ennen kaikkea haluksi oppia pimeän metsän säyseäksi liikuskelijaksi.

-eräopasopiskelija Pia